Monen mielestä tämä kasvi on harmillinen rikkaruoho, mutta tunnustaudun itse oikeaksi keltamobongariksi – se ei nimittäin ole mikä vain rikkaruoho, vaan keskiajalla Pohjolaan tuotu lääkeyrtti. Keltamon levittämisestä on kiittäminen keskiajan katolisia sääntökuntia.
1200-luvulla elänyt tanskalainen Henrik Harpestreng kuvailee keltamoa Yrttikirjassaan: Hänen mukaansa kasvi auttaa keltatautiin, sen kukista hunajan kanssa tehty voide kirkastaa näön ja valkoviiniin sekoitettu kasvin juuri poistaa hammassäryn. Viinissä murskatut lehdet taas parantavat ihosairauksia. Keltamo on lievästi myrkyllinen, mutta siitä huolimatta sillä on kansanlääkinnässä ollut käyttöä juuri syylien ja ihottumien hoidossa. Naantalin luostarin 1400-luvulla laaditussa lääke- ja yrttikirjassakin mainitaan keltamo apuna hilseeseen.
Keltamo viihtyy vanhoilla asuinpaikoilla, ja sitä näkeekin varmuudella keskiaikaisten kivikirkkojen ympäristössä. Muutama yksilö sinnittelee Turun tuomiokirkonkin takana keskiaikaisen kirkkomuurin raunion juuressa. Monen Turun seudun keltamokasvuston alkuperä saattaa olla Naantalissa: Keltamo ei ollut ainoastaan maininta luostarin kirjastossa, vaan sitä todella kasvatettiin lääkekasvina luostarin yrttitarhassa. Ehkä luostarissa vierailleet pyhiinvaeltajat ja lähiseutujen asukkaat veivät kasvin taimia kyliin ja pappiloihin, missä keltamot muodostivat pysyviä kasvustoja.
Luonnollisesti myös Naantalin vanhan kaupungin kadunreunat ovat väärällään vaalealehtistä keltamoa, joka on mitä ilmeisimmin karannut kaduille luostarin puutarhasta. On viehättävä ajatus, että yli neljäsataa vuotta sitten lakkautettu yrttitarha jatkaa elämäänsä villiintyneenä lähiluontoon. Kun seuraavan kerran näet keltamon, harkitse ennen kuin kitket sen pois: ehkä juuri sen kasvin esivanhemmat kasvoivat birgittalaisten luostaritarhassa.