Tätä rummuttivat erilaisten tapahtumien järjestäjät jo varhain keväällä. Varmasti saivat vastakaikua, koska minäkin aloin tutkia tarjontaa ja selata kalenteria. Paljon mielenkiintoista on ollut ja on tarjolla.
Sitten silmiini sattui mielipidekirjoituksen otsikko: ”Kesä on köyhälle kallis”. Kirjoittaja murehtii sitä, miten paljon kesään ja lomaan liittyy odotuksia: ”Minulle tämä aika vuodesta on vaikea, koska se korostaa kaikkea sitä, mistä minä ja lapseni jäämme paitsi. Pienituloisena minulla ei lomallakaan ole varaa muuhun kuin välttämättömyyksiin.” (lähde: Kodin Kuvalehti 11/2022)
Kirjoitus jäi pyörimään ajatuksiin pitkäksi aikaa. Kesä ei ole kaikille samanlainen. On niitä, jotka nauttivat ja niitä, jotka murehtivat. Mutta oikeastaan tämä ei koske vain kesää. Armaassa, hyvinvoivassa kotimaassamme on yhä enemmän osattomaksi jääviä ihmisiä. Köyhien osuus lisääntyy ja heidän tilanteensa vaikeutuu entisestään kohoavien elinkustannusten vuoksi.
Syiden tonkimisen tai ihmisten syyllistämisen sijaan on syytä miettiä paljon ja perusteellisesti sitä, miten eri tavoin syrjään joutuneet tai joutumassa olevat ihmiset saadaan pidettyä kiinni tavallisessa elämässä. Seurakunnissa tämän haasteen edessä ovat erityisesti diakoniatyöntekijät. Heidän korviinsa kuuluu kaikuja monenlaisesta hädästä.
Henrikinseurakunnan diakoniatyöntekijät ovat diakonian 150-vuotisjuhlavuoden merkeissä tuoneet julki työn puitteissa tavattujen ihmisten kommentteja. Monissa näissä on syvää kiitollisuutta siitä, että on kohdattu lämmöllä, että kaikkien ongelmien läpi on nähty ihminen. Eikö tämän kokemuksen tulisi toteutua kaikkien kristittyjen asenteissa? Eikö kristityn elämäntehtävänä ole toteuttaa lähimmäisenrakkautta myös käytännössä?
Miten Jumalan rakkaus voisi pysyä kenessäkään hyväosaisessa, joka sulkee sydämensä puutetta kärsivältä veljeltään ja sisareltaan? (1. Joh. 3:17 UT2020)