Diakonian vapaaehtoisina

Vapaaehtoistyöstä on muodostunut suorastaan elämäntapa Arja Markkaselle ja Kirsti Rannalle. Molempien sydämet sykkivät yksinäisille vanhuksille, joten vapaaehtoistyö on luontevasti löytynyt ystäväpalvelusta.

Hyvää tekemässä

Elämä | 25.05.2022 | Lilja 5/2022

Teksti: Roope Lipasti | Kuva: Timo Jakonen

Diakoniatyö täyttää tänä vuonna 150 vuotta. Vapaaehtoiset ovat yksi sen kantava voima.

Kirsti Ranta ja Arja Markkanen ovat aika tyypillisiä vapaaehtoistyöntekijöitä: naisia ja molemmat jo eläkkeellä. Kumpaakin ajaa myös sama palo, auttaa niitä, jotka apua tarvitsevat. Tässä tapauksessa yksinäisiä vanhuksia, jotka kaipaavat juttuseuraa.

– Olen tehnyt vapaaehtoistyötä vuodesta 1995. Olin silloin merillä töissä, joten minulla oli kymmenen päivää vapaata aikaa työvuoron jälkeen. Kaikkiaan minulla on ollut kuusi vanhusystävää. Lisäksi nyt on yksi ystävä, jota kutsun koronamammaksi – se johtuu siitä, että hänen kanssaan soittelemme noin kerran viikossa. Se on kivaa varmasti meille molemmille, Ranta miettii.

Arja Markkanen puolestaan ryhtyi vapaaehtoiseksi, kun vuonna 2017 eläkepäivien takia yhtäkkiä olikin ylimääräistä aikaa.

– Olin työelämässä hoitaja ja se on sellaista hommaa, että aina on kiire. Olin vanhuspuolella ja vaikka työt kyllä hoidettiin, niin läsnäoloaikaa ei oikein ollut. Vanhusten parissa oli kuitenkin paljon yksinäisyyttä ja he kyselivät aina, että joko sinä lähdet. Kun jäin eläkkeelle päätin, että nyt minulla on mahdollisuus kiireettömään läsnäoloon.

Kirsti Rannan vanhusystävät ovat olleet muistisairaita, mikä luo asiaan omat murheensa, sillä sairaus yleensä etenee kohtuullisen nopeasti.

– Se on surullinen ja koskettava asia. Loppuvaiheessa ei enää tiedä, ymmärtääkö vanhus edes, että joku on paikalla. Viimeksi lauloin hiljaa sängyn vieressä, kun olimme aiemmin yhdessä laulaneet. Luulen, että jonkinlainen yhteys siinä tuli.

Musiikki onkin asia, joka pysyy pitkään vielä sen jälkeen, kun kaikki muu on kadonnut. Ranta muistelee, kuinka kerran yksi hänen ystävänsä oli jo sellaisessa kunnossa, ettei oikein ymmärtänyt enää mitään. Tai melkein mitään.

– Olin lähdössä hänen luotaan kotiin ja pyysin että hän saattaa minut ovelle – se oli sellainen meidän juttu. Radiosta tuli Katri-Helenan letkajenkka ja ehdotin että painetaankin letkajenkkaa sinne ovelle, niin kyllä tämän yli 90-vuotiaan jalat vielä nousivat!

Korona-aika on ollut hankalaa myös vapaaehtoistyössä. Arja Markkanen ehti vanhusystäviensä kanssa päästä hyvään vauhtiin, kun virus tuli ja laittoi tapaamiset tauolle.

– Käytiin kahvilla ja syömässä, asioilla, ulkoiltiin ja niin edelleen. Korona-aikaan yhteydenpito olikin sitten vaikeampaa. Se on vähän niin, että meidän viljelemä hurtti huumori ei oikein sovi puhelimeen. Myös sellaiset luovat hiljaiset tauot ovat puhelimessa hankalia. Jossain vaiheessa saimme videoyhteyden, kun hoitokodin hoitajat auttoivat siellä päässä. Toisen ystäväni kanssa meillä oli korona-aikaan vain puhelinyhteys.

Vapaaehtoistyö ei lopulta vaadi tekijältä sen ihmeempää kuin että on ihminen ihmiselle.

– Minulle on tärkeää, että voi olla kiireettömästi läsnä, eikä tarvitse hoputtaa, että ota nyt ne silmätippasi ja heippa. Me kaikki tarvitsemme toisiamme, läheisyys on tärkeää, Arja Markkanen miettii.

Kirsti Rannan mielestä parasta vapaaehtoistyössä on saada kuulua yhteisöön, johon voi tuoda iloa ja hyvää mieltä. Sekä vapaaehtoisten ryhmä että vanhukset tuovat omaan elämään uusia ystäviä. Arja Markkanenkin allekirjoittaa tämän.

– Tulen aina itsekin hyvälle mielelle, kun saan naureskella ja jutella ystävän kanssa. Tämä on mielenkiintoista työtä – ja myös niin, että eihän sitä itsekään haluaisi vanhana olla yksin. Merkityksellisyys on tietenkin yksi asia: voi tulla vaikka tekstari tapaamisen jälkeen, että kiitos kun kävit. En minä tätä kiitoksenkipeydestä tee, mutta on se toki mukavaa, Markkanen sanoo.

Vapaaehtoistyö voi myös saada monenlaisia muotoja, kerran esimerkiksi Kirsti Ranta kutsuttiin hoitokotiin vierailulle – tai oikeastaan ehkä pikemmin hänen koiransa.

– Minulla oli villakoira, jonka kanssa harrastimme tanssimista. Ennen kuin lähdimme keikalle, selitin koiralle hyvin vakavana, että hampaita et sitten näytä etkä yhtään hauku. Se oli kuin mikäkin stara, kävi antamassa yleisölle tassua ja nuuski jokaisen. Laitettiin Jätkänhumppa soimaan ja esiinnyttiin. Koiratanssi on siis sellaista, että minä tanssin mukana ja näytän sille mitä pitää tehdä, mennä vaikka jalkojen välistä, hypätä ja niin edelleen.

Lisätietoa vapaaehtoistyöstä: vapaaehtoistyö.fi

MITÄ TYKKÄSIT JUTUSTA?

Kiitos, että autat meitä kehittämään lehden sisältöä.