– Olin jo pidempään miettinyt, että tahtoisin tehdä jotain vapaaehtoistyötä ja tämä oli sellainen, joka sopi minulle. Olen tottunut tekemään töitä tietokoneiden kanssa, joten kirjoittaminen on minulle luontevaa. Joillekin taas sopii puhelimessa puhuminen paremmin, kertoo yksi Kirkon keskusteluavun vapaaehtoisista, turkulainen Saara.
Yhteyttä palveluun voi ottaa puhelimitse, netin tai chatin kautta sekä ihan kirjeitse, joskin palveleva kirje on henkäys menneisyydestä: niitä tulee vuosittain kymmenkunta. Kaikkiaan Kirkon keskusteluapuun otettiin viime vuonna yhteyttä noin 100 000 kertaa. Erilaisia keskusteluja käytiin peräti 624 vuorokautta. Vapaaehtoisia päivystäjiä on koko maassa noin tuhat, joista Turun alueella 80.
Saara kertoo, että yleisesti ottaen suurin aihepiiri ovat ihmissuhdeongelmat – parisuhteen ja lapsiperheiden murheet. Myös mielenterveyden ongelmat ovat yleisiä.
– Paljon on myös yksinäisiä, jotka vain kaipaavat juttuseuraa. Toki on myös ihmisiä, joilla on synkkiä ja itsetuhoisia ajatuksia. He ovat usein jopa osanneet hakea apua ja päässeet avun piiriinkin, mutta siitä ei ole ollut hyötyä. Ne ovat minulle ehkä niitä raskaimpia tapauksia. Silti niistäkin jää aina hiukan toiveikas olo, koska he ovat kuitenkin ottaneet yhteyttä.
Keskusteluja laidasta laitaan
Kirkon keskusteluapu on onnistunut palvelumuoto sikäli, että sinne ottavat yhteyttä kaikenlaiset ihmiset. Soittajista naiset ovat enemmistö, chatissa sukupuolta on vaikeampi tietää, kertoo keskusteluavun toiminnanjohtaja Riitta Räsänen:
– Myös ikää on hankala sanoa, äänestä voi vähän jotain päätellä: aikuisia ihmisiä suureksi osaksi, myös mieluummin vähän iäkkäämpiä, sillä nuorille on omat palvelunsa. Yksinäiset vanhukset voivat soittaa, koska se on heille päivän ainoa kontakti kehenkään.
Vapaaehtoisistakin valtaosa on naisia, työikäisiä suureksi osaksi. Usein sellaisia, joiden omat lapset ovat jo kohtuullisen isoja, niin että alkaa olla ylimääräistä aikaa.
Räsänen sanoo, että työ on sekä palkitsevaa että haastavaa:
– On hienoa nähdä elämän kirjoa ja sitä, kuinka monenlaisissa todellisuuksissa ihmiset elävät. Nimettömyys helpottaa puhumista vaikkapa seksuaalisuuteen liittyvissä asioissa. Ja vaikka toisinaan tulee eteen hyvin raskaita asioita, niin suuri osa yhteydenotoista koskee kuitenkin melko arkipäiväisiä asioita.
Oma elämä järjestyksessä
Vapaaehtoisten ei tarvitse eikä edes kuulu olla asiantuntijoita:
– Tässä pitää osata ennen kaikkea olla ihminen ihmiselle ja haluta auttaa. Omalla taustalla ei ole väliä – tässä ei jaeta omaa ammattitaitoa. Pitää pystyä kuuntelemaan, ja malttaa olla neuvomatta. Avoimia kysymyksiä voi esittää, mutta ei pidä sortua siihen, että asia on noin tai noin, Räsänen sanoo.
Oleellista on, että on kiinnostunut ja että oma elämä on järjestyksessä:
– Pitää pystyä sitoutumaan tähän työhön niin henkisesti kuin fyysisesti. Täytyy olla valmis kantamaan kuulemaansa ja ottamaan vastaan vihaa ja kiukkua ja ahdistusta. Jos lähtee mukaan, sitoutuu siihen, että tekee ainakin yhden vuoron kuukaudessa, jos on puhelimessa (kolme tuntia/vuoro) ja kaksi, jos on chatissa. Me tarjoamme alkukoulutuksen lisäksi täydennyskoulutusta ja työnohjausta, Räsänen kertoo.
Uusia näkökulmia
Nyt keväällä järjestetään neljä koulutusryhmää vapaaehtoisille. Raisiossa maaliskuussa, toukokuussa Turussa ja syyskuussa Salossa sekä lisäksi yksi etänä.
– Ihan ensin on haastattelu, jossa kerron, mitä tämä vaatii ja kartoitan vähän vapaaehtoisen elämäntilannetta. Peruskoulutus kestää 30-50 tuntia. Käydään läpi vuorovaikutustaitoja, seksuaalikysymyksiä, mielenterveyttä, surua, kriisejä, perhettä ja hengellisiä asioita, minkä lisäksi on itsenäisiä tehtäviä. Jos sen jälkeen edelleen haluaa lähteä mukaan, sovitaan päivystyksistä, Räsänen kertoo.
Vapaaehtoinen Saara tekee pääsääntöisesti yhden tai kaksi vuoroa viikossa:
– Kivoja hetkiä ovat tietenkin ne, kun tulee kiitosta, ja usein tulee. Saa hyvän mielen, kun on voinut edes vähän auttaa. Erityisen hienoa on, jos on onnistuttu yhdessä avaamaan uusia näkökulmia ja kääntelemään asioita niin, että niitä voi katsoa vähän toisinkin. Se luo toivoa siihen, että muutos on mahdollista.