Osa meistä jaksaa vieläkin suhtautua tulevaisuuteen toiveikkaana, osalta taas alkavat viimeisetkin uskonrippeet koronan selättämisestä loppua.
Korona on tuonut elämäämme paljon rajoituksia ja muuttanut sitä tavalla, jota suurin osa meistä ei osannut edes ajatella. Se, mitä koen tässä ajassa kuitenkin saaneeni, on kyky kiinnittää erityishuomiota ihan tavallisiin hetkiin, niihin hetkiin, joissa koen arjen pieniä iloja. Kun kaikki voi muuttua silmänräpäyksessä, eikä tulevaisuutta kannata suunnitella kovin pitkälle, olen huomannut, että merkittäväksi itselleni ovat nousseet ne tilanteet, jotka tuovat iloa tässä hetkessä: kun istun kotona katsomassa televisiota ja oma kissa kiipeää syliin kehräämään, kun pääsen viikkojen sulun jälkeen tutulle salille liikkumaan, tai kun harmaana päivänä aurinko pilkahtaa pilvien lomasta. Nämä hetket tekevät minut onnelliseksi ja tuovat minulle iloa arjen keskelle.
Ennen joulua pääsin aloittamaan työpäiväni Turun tuomiokirkossa hartaushetkellä. Myös se teki minut iloiseksi. Sain istua rauhassa joulukuisena aamuna katsellen Tuomiokirkon upeaa miljöötä, kuunnellen kanttorin soittoa ja papin sanoja. Samalla tunsin Jumalan läsnäolon ja oloni oli mitä rauhallisin.
Pieniä iloja voi arjessa löytää mistä vain – ihmisistä, lemmikeistä, luonnosta, rakennuksista… Ne huomaa, kun osaa katsoa oikealla tavalla. Koskaan ei kaikki tule olemaan yhtä juhlaa ja pelkkää onnenhetkeä, mutta siitä huolimatta toivon, että tänä vuonna osaisimme useammin pysähtyä nauttimaan siitä, mitä meillä on tässä ja nyt.